Projekti
Huhtikuun alussa 2004 käynnistyi RAY:n avustuksella erillinen "päihteettömästä yhteisöstä itsenäiseen asumiseen" projekti. Projekti koettiin merkittäväksi, sillä monella päihdekuntoutujalla ei ole yksin riittäviä valmiuksia selvitä arkipäivän ja itsenäisen asumisen tuomista haasteista.
Projekti on päättynyt. Loppuraportti valmistuu syksyllä -07.
Projektin päätöstilaisuus
Oskelakoti järjesti ”Päihteettömästä yhteisöstä itsenäiseen asumiseen” -projektin puitteissa kolme keskustelutilaisuutta. Päätöstilaisuus pidettiin 19.4.2007 Kalliolassa. Projektia rahoitti RAY.
1. keskustelutilaisuus pidettiin 7.4.2005. Silloin seurattiin Harryn toipumista.
2. keskustelutilaisuudessa 4.4.2006 etsittiin ratkaisumalleja.
3. keskustelutilaisuus järjestettiin 19.4.2007. Aiheena toipumisen toimintamallit.
Kolmannessa ja samalla päätöstilaisuudessa ”Päihteettömästä yhteisöstä itsenäiseen asumiseen” etsittiin toimintamalleja raitistumiseen.
Läsnä oli 30 alan ihmistä. Keskustelua veti Pentti Koski. Hän on ollut Oskelakodin yhteistyökumppani jo 33 vuotta.
Tilaisuuden avasi Oskelakodin johtaja Pekka Hall. Hän sanoi avauspuheessaan, että raitistuminen on vuosien mittainen prosessi ja päihderiippuvuus vaatii ehdotonta raittiutta, välimuotoja ei ole.
Omaan asuntoon yksin muuttaminen on kova koettelemus. Seurannan mukaan yli 30 prosenttia selviytyy yksin asumisen haasteista oikein hyvin, yli 30 prosenttia retkahtelee ja loput menettävät asuntonsa nopeasti eri syistä.
Toipuvan pitäisi saada ympärilleen raittiutta tukeva verkosto. Lähes kaikki päihdekuntoutujat pitävät pahimpana ongelmanaan pohjatonta yksinäisyyttä. Kaikki siteet tavalliseen arkielämään ja läheisiin ovat vuosien juomisen takia katkenneet.
Oskelakoti Oy muutti vuoden alussa Malmille uusiin tiloihin. Se on toiminut viidellä vuosikymmenellä ja kodissa on ollut asukkaita kaikkiaan yli 1 000. Tällä hetkellä seitsemän toipuvaa alkoholistia ottaa siellä ensimmäisiä laitoshoidon jälkeisiä, raittiita askeleitaan.
ASIAKKAAN KUUNTELEMINEN
Satu Lahtinen-Antonakis kertoi gradutyöstään. Sitä varten hän haastatteli kuutta toipunutta päihdekäyttäjää, joilla oli pitkä juomistausta ja huonot lapsuuden kotiolot. Satu selvittää tutkimuksessaan, miten toipuminen onnistuu, mitkä tekijät ovat siinä tärkeitä ja miten ylläpidetään raittiutta.
Toipumiseen tarvitaan sisäinen halu raitistua, oman päihdeongelman myöntäminen ja avuntarpeen tunnustaminen. Pitää kohdata oma elämänsä sellaisena, kuin se oikeasti on ja käydä sitä läpi. Raittius vaatii suuren psyykkisen ja henkisen remontin. Yksi asia on lopettaa vanhat ja huonot tavat, sanoa itselleen, että enää en niitä tarvitse: esimerkiksi en valehtele, en varasta jne. Raitistuvan pitää hyväksyä ulkopuolinen apu ja oppia luottamaan muihin ihmisiin.
Tutkimuksessa mukana olleista oli vaikeaa oman ajankäytön uudelleensuunnittelu, kun se ei enää mennyt aineiden hankintaan ja käyttämiseen. Rankasta elämästä voi ottaa myös aineksia uuteen elämään. Eräs haastateltava oli alkanut suhtautua kriittisesti moniin asioihin.
Tulevaisuuden haasteiksi Satu Lahtinen-Antonakis mainitsi ”rajattomat verkostot”.
Ja tarkoitti, että jos jokin palveluluukku ei pysty tarjoamaan oikeanlaista apua asiakkaalle, asiakas pitää ohjata sellaiseen palvelupaikkaan, jossa apu on sopiva. Palvelujen tuottajien välillä ei saisi olla ”kotiinpäin vetämistä”. Sosiaalitoimen tai terveydenhuollon palvelut kuormittuisivat vähemmän, jos tarve ja tarjonta kohtaavat oikeanlaisesti ja -aikaisesti.
Ongelmana on edelleen, että apu ei ole aktiivista: katkolle ei pääse heti, vaan joutuu jonoon. Asiakkaan pitäisi myös päästä sosiaalityöntekijän juttusille halutessaan.
Kun Satu Lahtinen-Antonakis puhui motivaatiosta, eräs kuuntelija kysyi, että mistä sitä motivaatiota saa.
A-klinikan sosiaaliterapeutti Leena Komujärvi yleisön joukosta vastasi, että suuri motivaatio on väsymys päihde-elämään, ettei sitä jaksa enää jatkaa. Päihteistä irti haluavan pitäisi päästä mukaan keskusteluterapioihin ja ensisijaisesti tutun ammattiauttajan luo. Jos päihteidenkäyttäjä käy läpi selvin päin tunteitaan ilman suojavarustusta, se voi antaa riittävästi etäisyyttä ja auttaa muutoksessa. Toinen on onnistumisen kokemukset hoidon aikana.
Sadun tutkimuksen mukaan haastateltavien irrottautuminen entisestä elämästä vei aikaa yhden vuoden, toipumisvaihe 2-5 vuotta ja loppu on toipumisen ylläpitoa. Satu Lahtinen-Antonaksen mielestä hoitaminen kannattaa aina ja on tuloksellista.
TUSKA JA TOIVO
Kunnallinen sosiaalihuolto katsoo asioita viranomaisen näkövinkkelistä. Se tarjoaa niitä palveluja, jotka ovat siinä tilanteessa sopivia. Tilannetta katsotaan usein järjestelmän tai ammattilaisten eikä riittävästi asiakkaan kokemusten kautta. Kananojan mukaan antavasta lähestymistavasta pitäisi päästä sellaiseen vuorovaikutukseen, joka käynnistää muutoksen kyseisen ihmisen elämässä. Myös alan koulutuksessa on reivattava siihen suuntaan, että se antaa taitoja katalysoida muutosta.
-Sosiaalitoimi voi olla avuntarvitsijalle ensimmäinen kiinnekohta, Aulikki Kananoja muistutti.
Hänen mielestään ensitapaaminen pitäisi tapahtua ilman suuria kynnyksiä ja olla riittävän pitkä, että asiakas tulee kuulluksi. Asiakkaan kanssa voi pohtia yhdessä niitä pysäyttämisen keinoja ja hänelle sopivia hoitokeinoja. Jos asiakkaaseen ei synny yhteyttä, on vaikea auttaa.
Yleisöstä joku totesi, että pysäytysvaihetta ei useinkaan uskalleta käyttää. Hän suositteli ratkaisuksi, että päihdeasiantuntijat voisivat miettiä verkostopalaverissa yhdessä sopivia pysäyttämisratkaisuja.
-Juomisen lopettaminen edellyttää tuskan ja toivon tasapainoa, sanoo Aulikki Kananoja.
-Jos asiakas ei koe tuskaa omasta tilanteestaan, hän ei hae apua. Eikä asiakkaan kuorma saa olla myöskään liian raskas, koska se lamauttaa ja apu jää silloinkin hakematta. Pelkkä toivokaan ei yksin riitä. Pitää olla annos tuskaa ja toivoa. Käsi kädessä molempia.
Yleisön joukossa joku pohti tuskan tunnistamista, ja sitä, miten ihmiset sietävät erilailla tuskaa. Aulikki piti tuskaa välttämättömänä mutta sanoi, että tuskaa ei saa lisätä ilman toivon lisäämistä. Eräs sanoi, että auttajan pitäisi erottaa aito tuska ja lepo tuskasta. Ettei tapahtuisi palvelujen väärinkäyttöä, resurssien tuhlaamista.
Joku yleisöstä koki, että palvelua tarjotaan joskus liian aikaisessa vaiheessa, jolloin asiakas ei ole valmis ottamaan sitä vastaan. Pitää kuunnella päihdeongelmaista. Hän on viisas omassa asiassaan. Usein annetaan suorituksia: korvaus- ja ylläpitohoitoja. Pitäisi arvioida, milloin hoito on paikallaan.
Yleisöstä joku oli eri mieltä: ”Oli asiakas motivoitunut hoitoon tai ei, hoito ei mene koskaan hukkaan. Se on muutoksen mahdollisuuden ylläpitoa.” Kun ihminen on edes hetken selvä miettimään omaa tilaansa, sen voi nähdä toisenlaisena.
Aulikki Kananoja näkee toipumisessa useita erilaisia vaiheita, kokemuksia, jotka auttavat raitistumisen tiellä.
Pysäyttävä kokemus on se ensimmäinen tapahtuma, joka saa ihmisen etsimään apua.
Suojaava kokemus suojaa negatiivisilta yllykkeiltä joutua takaisin päihteiden tielle. Sellaisen suojan voi saada esim. laitoshoidossa. Se voi olla myös asunnon saaminen. Jos koko energia ei mene velkojen miettimiseen ja niiden selvittelyyn, energiaa vapautuu itsensä hoitamiseen.
Vahvistavia kokemuksia on Kananojan mukaan jokaisella. Mutta mikä se kullakin on? Joku on huumorintajuinen ja ottaa sen omaksi voimavaraksi. Se voi olla hyvä ammattitaito, toimiva parisuhde tai vaikkapa musiikin lahja. Se voi vahvistaa omaa motivaatiota selvitä ja antaa oikeaa asennetta, sellaista minä pärjään -uskoa.
Korjaava kokemus on toimintatapojen uudelleenmuotoutumista. Pitää oppia esimerkiksi sietämään vastoinkäymisiä. Aulikki nimittää sitä sosiaaliseksi pärjäämiseksi. Korjaava kokemus voi olla ihan konkreettisesti oman rapakunnon kohentamista tai rempallaan olevien työasioiden selvittämistä.
Aulikki Kananoja piti tavoitteena nopeaa avun saantia..
-Hyvää sosiaalityötä on se, että apua tarvitseva pääsee heti hoitoon, eikä joudu jonottamaan kohtuuttoman pitkiä aikoja..
-Sosiaalityön keskeisin tehtävä on tuottaa sellaisia palveluja, jotka eheyttävät ihmistä, kiteytti Aulikki Kananoja.
OPINNOLLINEN KUNTOUTUS
Viittakiven opiston johtaja Paula Kuusipalo on parhaillaan virkavapaalla tekemässä tutkimustyötä aiheesta ”Syrjäytyneestä opiskelijasta suomalaisen yhteiskunnan täysvaltaiseksi jäseneksi”.
Viittakivessä on kehittelyn kohteena opinnollinen kuntoutus. Se asettuu koulutuksen asiantuntemuksen ja sosiaalisen työn välimaastoon. Kuusipalo tutkii, millainen väline opinnollinen kuntoutus on kuntoutuksen kentällä, ja voiko se edesauttaa yhteiskunnan jäseneksi pääsyä.
Paula Kuusipalo nimitti opinnollista kuntoutusta Aulikki Kananojan termein vahvistavaksi ja korjaavaksi kokemukseksi. Yhteiskunta koostuu monenlaisista yhteisöistä. Rajoilla on näkymättömiä tai näkyviä merkkejä, jotka viestivät kunkin yhteisön tavoista: kielitaito/kielen käyttö, vaatetus, ulkonäkö, olemus, puhetapa, muodollinen pätevyys jne. Ne joko mahdollistavat osallisuuden tai estävät sen.
Kuusipalon mielestä päihdekäyttäjälle on helpompaa liittyä yhdestä kulttuurista toiseen, koska se tapahtuu yhteiskunnan sisällä kuin esimerkiksi maahanmuuttajalla. Molemmissa on silti kyse toisen kulttuurin käytännöistä irtautumisesta ja suomalaisen valtavirran käytäntöihin sopeutumisessa.
Joku sanoi, että yhteiskuntakelpoisuus voi kasvaa siitä, että oppii tuntemaan itsensä.
Kuusipalon mukaan oma identiteetti määrää, miten paljon ihminen sietää vastoinkäymisiä tai vaatii sopeutumista. Joidenkin identiteetissä istuu oma tausta niin vahvana, että he luulevat sen näkyvän ulos. Ihminen voi siis luoda itsekin sosiaalisia esteitä päästä osalliseksi ja jäseneksi.
Asioita ei pitäisi lähestyä AA-ideologian mukaan: ”Olen entinen….”. Yleisöstä todettiin, että ihminen on muutakin kuin entinen juoja. Hän on jonkun lapsi, isä, äiti… On vaikea saada esimerkiksi työtä kertomalla heti omasta päihdetaustastaan. Työelämässä pitää olla uskottavuutta, tulla hyväksytyksi tai yhteisö torjuu, jättää ulkopuolelle.
-Koulutuksen tehtävä olisi auttaa ja edistää syrjäytynyttä kansalaista tässä sitoutumisen prosessissa, toimia ikään kuin rajanylityspaikkana, sanoo Paula Kuusipalo.
UUSI POLKU
Petri Vuori toimii Viittakiven opistossa projektikoordinaattorina Yhteisön tuki opinnollisessa kuntoutuksessa -projektissa. Projektin nimenä on Uusi polku. 11 viikon kurssilla opetellaan elämän perustaitoja. Oppiaineina ovat mm. opiskelun valmiudet ja -taidot, tietoyhteiskunnan vaatimukset, aktiivisuus kansalaisyhteiskunnassa, elämänhallinta, viestintä ja englanti. Petri Vuori on lisännyt opetusohjelmaan myös yhteisöhoidollisissa päihdehoitopaikoissa käytössä olevan aamukokouksen, jossa luetaan päivän teksti. Se on kuin alkuverryttely koulutuspäivälle.
Petri Vuori kävi läpi yhteisöhoidon periaatteita (Robert Rappaport, 1960).
Siihen kuuluu demokraattisuus: kaikilla on yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet. Yhteisöllisyys, johon kuuluu avoimuus, osallisuus ja kokemusten jakaminen muiden kanssa. Kolmantena on realiteettiterapia. Siihen kuuluu, että yksilön toiminnasta annetaan palautetta, mikä muokkaa yhteisön jäsentä tavoitteissa oikeaan suuntaan. Lisäksi Petri Vuoren mukaan yhteisöllisyyteen kuuluvat myös rehellisyys ja avoimuus, fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus ja terveen järjen periaate.
Keskustelun puheenjohtaja Pentti Koski piti palautteen antamista hyvänä asiana. Mutta sanoi, että toipumisvaiheessa ihminen on yliherkkä kuulemaan moitetta. On mietittävä, millä tavalla oikeanlaista palautetta annetaan ja kuka sitä antaa.
Koulutuksessa asutaan tiiviissä yhteisössä. Myös yhteistyöverkostot ovat tiiviissä kosketuksessa keskenään.
Petri Vuoren mukaan on oleellista, että toipuva ihminen on pitkään muiden toipuvien lähellä. Yhteisö tukee ja vahvistaa yksilöä myös turhilta retkahduksilta.
Yleisön joukosta eräs sanoi, että on vaikea lähteä opiskelemaan siinä vaiheessa, kun on asunto alla. Kuka maksaa vuokran ym. menot sinä aikana? Koulutuksen pitäisi alkaa esim. heti laitoshoidon jälkeen.
HÄPEÄ, SYYLLISYYS JA UHRIUTUMINEN
Lopussa Oskelakodin projektipäällikkö Heikki Maakorpi kertoi omasta tutkimuksestaan, johon osallistui
15 entistä Oskelakodin asukasta.
Suurina ongelma on yksinäisyys ja rakkaudeton tila. Se on hyvin subjektiivinen tila, jossa kunkin omat ajatukset ratkaisevat. Yksinäisyyden tunnetta lisää se, että ei luoteta viranomaisten tai läheisten rakkauteen. Heikki Maakorpi nimitti sitä uhriutumiseksi. Henkilö on itse kykenemätön rakastamaan, koska häntä painavat juomisen ajoilta häpeän ja syyllisyyden tunteet. Heikki Maakorpi piti häpeää sairaana tunteena ja syyllisyyttä terveenä tunteena.
Uhriutuminen voi olla synonyymi syrjäytymiselle. Se on useiden vuosien prosessi, jonka alkulähteet ovat syntyneet jo lapsuudessa tai koulun alkuvuosina. Se on Maakorven mukaan itsekeskeinen tila, josta vastuu sysätään muille. Huomio kiinnittyy koettuihin vääryyksiin. Ihmiset ovat muka hyvityksen velkaa. Silloin ihminen ei hae tukea itselleen, vaan kokemilleen vääryyksille.
Häpeä on uhriutumisen seurausta. Ihmiseltä puuttuu kyky tuntea syyllisyyttä. Se on kokonaisvaltainen ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne. Yksinäisyyden tunne pahenee entisestään ihmisten seurassa. On tarve karkottaa ihmiset ympäriltä. Maakorven mukaan päihteet lääkitsevät vain näennäisesti, samalla koetaan häpeää.
Rajatilaa kokee ihminen silloin, kun on koettu vastoinkäymisiä tai useita: avioero, työpaikan menetys, asunnottomuus, läheisen menetys, vankila, vakava sairaus, onnettomuus. Henkilö menee itseensä, kokee, että asialle on tehtävä jotakin. Se onkin kaiken auttamisen edellytys. Samalla se on AA-toipumisohjelman ensimmäinen askel. Ihminen joko hakee apua tai tuhoutuu. Oma valinta.
Ihmisen varhaisin kokemus yhteisöllisyydestä on se, että minua rakastetaan. Se vaatii luottamusta ja uskoa. Rakkaus merkitsee selkeitä rajoja. Se on AA-ohjelman toinen askel.
Minä rakastan -tilassa ihminen ottaa vastuun omista teoistaan. Pitää tunnustaa itselleen sekin, että ei selviä. ”Velat ovat niin suuret, että en selviä niistä.” Mieleen nousee syyllisyys ja tarve hyvittää tekemäänsä vääryyttä. Heikki Maakorpi sanoo, että kun ollaan näin pitkällä, takana on jo kolme vuotta raittiutta.
Heikki pitää aikuiseksi kasvamisena sitä, että otetaan vastuuta omasta itsestään. Annetaan anteeksi itselle ja muille. Heikki nimittää sitä armoksi. Ihminen muuttuu psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Se on AA-ohjelman 12. askel. Tulee halu jakaa kokemuksensa ja auttaa muita.
Maakorpi ihmetteli niitä viranomaispuheita, että päihdekuntoutusta pitäisi nopeuttaa. Eräs yleisöstä kertoi, että hänen toipumisensa päihteistä raittiiksi kesti seitsemän vuotta. Nyt Myllyhoitoajasta on kulunut 14 vuotta. Hän on ottanut vastuun itsestään ja perheestään kolmen lapsen isänä.
Joku yleisöstä sanoi, että juova ihminen ei rakasta itseään, ja että päihderiippuvainen myy itseään pala palalta. Häpeää ja syyllisyyttä joku nimitti riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteiksi.
Jonkun mielestä on väärin puhua ääneen retkahteluista, sillä retkahtelut eivät kuulu lainkaan raitistumisvaiheisiin. Sellaista sallivaa ajatusta ei saisi tuoda asiakkaiden korviin.
Heikki Maakorpi sanoi lopuksi, että tavoitteena raitistuvalla on itsenäinen asuminen mutta tarvitaan myös tukiasumista. Kaikki eivät yksinolosta selviä. Varsinkaan iäkkäämmät henkilöt, joilla ei ole enää ketään.
LOPPUSANAT
Pekka Hall kiitti kolmeen keskustelutilaisuuteen osallistuneita ja sanoi päätösseminaarin päätössanoiksi, että Oskelakoti voisi tulevaisuudessakin järjestää vastaavanlaisia foorumeja.
VALOKUVAPYYNNÖT
Marj Rautesalo
gsm 0400 850 177
marj.rautesalo@mbnet.fi
TEKSTI JA KUVAT MARJ RAUTESALO
Päiväys: 08.09.10
Projektin keskustelutilaisuus
Oskelakoti järjesti keskustelutilaisuuden 4.4.2006 Malmitalossa.
Aihe: Päihteettömästä yhteisöstä itsenäiseen asumiseen. Keskustelutilaisuuksia järjestetään kaikkiaan kolme. Projektia rahoittaa RAY.
· 1. keskustelutilaisuus pidettiin 7.4.2005. Silloin seurattiin Harryn toipumista.
· 2. keskustelutilaisuusessa 4.4. 2006 etsittiin ratkaisumalleja.
· 3. keskustelutilaisuus järjestetään ensi vuonna. Silloin puhutaan toimintamalleista.
”Yksinasuja tarvitsee raittiutta tukevan verkoston ympärilleen”
Oskelakoti on toiminut puolimatkantalona päihdekuntoutuville miehille jo 30 vuotta. Talossa on 12 paikkaa. Sinne tullaan asumaan laitoskuntoutuksen jälkeen 1-2 vuodeksi. Sen jälkeen kuntoutuja yleensä muuttaa asumaan yksin. Siinä vaiheessa testataan yksinasumisen tuomia haasteita raittiina, usein ilman laajaa ystäväverkkoa, kun entiset juoppoystävät on pitänyt jättää. Raittiutta tukevien ystävien löytäminen ei ole ihan helppo tehtävä monien arjen vaikeuksien keskellä.
Kun ihminen on juonut vuosikausia, ympärille on kertynyt jo suuri ongelmavyyhti, joista pitää selvitä: yksinäisyys, taloudelliset ongelmat, ihmissuhdevaikeudet, mielenterveysongelmat…luettelee Stefan Piesnack.
Susanna Hyväri sanoi, että Suomessa on päihdemyönteinen juomisen kulttuuri. Meillä juominen kuuluu moniin elämäntilanteisiin itsestäänselvänä, mutta meillä vihataan narkkareita ja ja juoppoja.
-Täytyy olla raivoisa halu raitistua, että se onnistuu, sanoi yleisön joukosta Satu Lahtinen-Antonakis.
Oskelakoti järjesti keskustelutilaisuuden 4. huhtikuuta 2006 aiheella Päihteettömästä yhteisöstä itsenäiseen asumiseen. Tilaisuus kokosi yhteen noin 30 alan ihmistä.
-Oskelakodissa on 12 paikkaa päihdekuntoutuville miehille. He asuvat kodissa 1-2 vuotta. Sen jälkeen Oskelakodissa autetaan miesten siirtymistä itsenäisen asumiseen. Pelkkä asunto ei ratkaise päihdeongelmaa vaan on luotava tukiverkosto, jonka avulla itsenäinen asuminen onnistuu, kertoi Oskelakodin johtaja Pekka Hall.
Raittiina pysyminen yksinasuen ja niitä onnistumisen keinoja selvitetään kolmivuotiselle projektilla ”Päihteettömästä yhteisöstä itsenäiseen asumiseen”. Projekti aloitettiin vuonna 2004 ja se päättyy 2007. Rahoituksesta vastaa Raha-automaattiyhdistys (RAY). Projektin aikana yritetään löytää ratkaisumalleja ja toimintamalleja, miten tuetusta asumisesta siirtyminen itsenäiseen asumismuotoon onnistuisi mahdollisimman hyvin.
Oskelakoti järjesti tästä aiheesta jo toisen keskustelutilaisuuden. Malmitaloon oli kokoontunut noin 30 alan ihmistä 4. huhtikuuta 2006 Tässä seminaarissa etsittiin ratkaisumalleja. Ensimmäisessä tilaisuudessa vuosi sitten seurattiin Harryn toipumista. Kolmas seminaari ensi vuonna on lopputyö, jossa käsitellään erilaisia toimintamalleja.
Elämäntavan muutos (Heikki Maakorpi).
Tilaisuuden avasi Oskelakodin vertaistutori ja kouluttaja Heikki Maakorpi. Hänen aiheensa oli Elämäntavan muutos
Heikki Maakorpi kertoi kuntoutumisesta ja että selviäminen on pitkä prosessi. Erään amerikkalaisen tutkimuksen mukaan henkilöllä, joka hoitaa itseään hyvin kolme vuotta, on mahdollisuus olla vielä kahdeksankin vuoden kuluttua raittiina. Heikki Maakorven nöyrin toive oli, että itse kunkin elämäntapa olisi sellainen, jossa päihteiden käyttö kävisi tarpeettomaksi.
Hän kertoi, että Oskelakoti, joka aloitti toimintansa vuonna 1974, on seurannut asukkaidensa toipumista 10 vuoden ajan. Oskelakodista on siirtynyt kaikkiaan 60 miestä itsenäiseen asumiseen. Tiedetään, että yli 30 prosenttia kuntoutuu, yli 30 prosenttia retkahtelee mutta nousee taas ja loput 30 prosenttia palaa nopeasti vanhoihin tapoihinsa.
Maakorpi kertoo, että jos ihminen retkahtaa jossakin toipumisen vaiheessa juomaan, koko pitkä toipumisprosessi on aloitettava alusta. Seuraavaa toipumisvaihetta ei voi jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäi.
Toipumisen portaita ei voi harppoa, jokaiselle askelmalle on astuttava.
Maakorpi piti vaarallisena tilanteena sitä, että päihdekuntoutuja retkahtaa esimerkiksi viiden raittiusvuoden jälkeen. Hän sanoi: ”Jos ihminen, joka tietää, millaista on olla selvänä ja ongelmajuojana, valitsee juomisen noin pitkän ajan kuluttua, on menettänyt halun selvitä. Motivaatiot puuttuvat seuraavaan nousuun.”
Kuntoutujan siirtyessä Oskelasta yksin asumaan, yhteisön välitön tuki loppuu kuin veitsellä leikaten. Ja samaan aikaan kuitenkin tuen tarve kasvaa. Pitäisi olla ympärillä jo hyviä, raittiutta tukevia ihmissuhteita.
Yleisö osallistui keskusteluun vilkkaasti. Monet heistä olivat alan todellisia asiantuntijoita, jotka olivat ottaneet vastuun omasta elämästään ja terveydestään, kuten Maakorpi puheessaan toipuvien päihdekäyttäjiän statusta määritteli. Monet heistä korostivat vertaistuen tärkeyttä. Kun entinen elinpiiri vaihtuu, pitäisi saada uutta tekemistä tilalle. Eräs Oskelakodin entinen asiakas sanoi, että muuttaminen yksin asumaan on iso kynnys. Ja toivoi, että lähellä olisi vaikka yksi ihminen, johon voisi luottaa. Eräs keskustelija kehotti toipuvia päihteenkäyttäjiä luomaan luottamussuhteita valtaväestöön ja sopeutumaan yhteisöön. ”On hankittava sosiaalisesti terveitä kontakteja”, hän lisäsi.
Heikki Maakorpi kertoi tavallisen ihmisen sosiaaliseen verkostoon kuuluvan keskimäärin 25 läheistä ihmissuhdetta. Toipuvan alkoholistin elinpiiriin kuuluu vain 8,5. Niistä suurin osa vääriä.
Yhteiskunta vaatii paljon: puolimatkantalon jälkeen täytyisi olla jo raittiin ihmisen käytös. Maakorpi halusi kaikkien meidän miettivän jotakin ihmistä lähellämme, joka juo liikaa. Ja jätti kysymyksen mietittäväksemme: onko hän sairas vai syyllinen?
Oskelakodin johtaja Pekka Hall totesi ennen seuraavaa puheenvuoroa, että yhtä ratkaisumallia ei ole. Hoitoon ja jatkohoitoon tulevien ihmisten lähtökohdat ovat hyvin erilaisia, joskus toistensa ääripäissä. Ja kuvasi sitä oivallisella esimerkillä: toiset syövät hernekeittoa purkista ja toiset tekevät gourmet-ruokia.
Asumisen solmukohdat (Stefan Piesnack)
Stefan Piesnack toimii Suomen Setlementtiliiton, Setlementtinuorten liiton ja Kalliolan omistaman Malmin ässäkodin isäntänä. Talon asukasyhteisöön kuuluu muun muassa päihde- ja mielenterveyskuntoutujia.
Monelle heistä Ässäkoti on ensimmäinen itsenäinen asumispaikka. Piesnack suosittelee, että omien, elämän perusasioiden pitäisi olla kunnossa ennen sisäänmuuttoa. Myös eräs henkilö yleisöstä sanoi ohjeeksi, että elämän perustaidot olisi opeteltava jo yhteisöasumisvaiheessa.
Kuntoutujan pitäisi järjestää kuntoon ainakin seuraavat asiat: etsiä tukiverkosto, hoitaa velkajärjestelyt, ottaa selkeä irtiotto alakulttuurista ja tehdä suunnitelma esimerkiksi työn tai opiskelun aloittamisesta ettei ”oma talo” sorru kuin korttipakka kipeän paikan tullen, kuten Stefan Piesnack sanoi.
Hän kohtaa talon isäntänä asukkaiden ongelmia: retkahduksia, järjestyshäiriöitä, mielenterveysongelmia, vuokranmaksuhäiriöitä, työttömyyttä, syrjäytymistä ja alakultuurin palaamista. Elämä saattaa olla muutenkin kiusauksia täynnä. Monille toipuville on yritetty tarjota esimerkiksi pimeää työtä. Työn vastaanottaminen on suuri kiusaus, koska nykyisin muita kuin pätkätöitä ei ole paljon tarjolla, ei varsinkaan koulua käymättömälle ihmiselle.
Stefan kertoi myös muista vaaratilanteista. Koko toipuminen saattaa taantua, polkea paikallaan. Yksinäisyydessä myös psyykkisten sairauksien puhkeaminen on melko yleistä. On vaara syrjäytyä, irtautua tukiverkostosta ja luulla jaksavansa yksin. Elämänrytmi voi olla vääränlainen.
Eräs yleisön joukosta kiteytti ajatuksen näin: ”Ajankäyttö on opeteltava uudelleen, että voidaan liittyä kellontarkkaan yhteiskuntaan.”
Päihdeidentiteetti on hyvin syvällä ihmisessä.
Piesnack muistuttaa, että ”jos oman talon perustuksia ei ole tehty kunnolla, siihen tulee halkeamia ja talo sortuu”. Ihmisen mitassa se tarkoittaa, että tukiverkon ja muiden ihmissuhteiden kanssa tulee ongelmia ja talousvaikeudet kasvavat. Retkahdukset, lääkkeiden väärinkäyttö ja vanhat kaverit tulevat kuvaan mukaan. Siitä seuraa asumishäiriöt, vuokrarästit, varoitukset ja häätö. Piesnackin kokemuksen mukaan päihdekuntoutujan kyky kohdata vastoinkäymisiä on huono.
Kun yleisössä istuva Satu Lahtinen-Antonakis kuunteli Piesnackin pitkiä listoja, mistä kaikista karikoista toipuvan on selvittävä oman prosessinsa aikana, hän sanoi, että ”ihmisellä pitää olla raivoisa halu raitistua, että se onnistuu”. Satu tekee parhaillaan yliopistossa sosiaalialan gradua päihtekuntoutujista. Hän tietää oman tutkimuksensa kautta, että niitä ”hyvät perustukset ja ehjän talon” rakentaneita ihmisiä on paljon.
Toinen seminaarin vetäjä päihdeterapeutti Pentti Koski totesi, että paras vaihtoehto taloudellessa ja muussa ahdingossa painivalle on sittenkin selvä elämä eli ”se tuttu ja turvallinen kurjuus”.
Opinnollinen kuntoutuminen (Paula Kuusipalo)
Viittakievn rehtori Paula Kuusipalo kertoi, että opisto tekee yhteistyötä päihdetyön asiantuntijoiden kanssa ja räätälöi koulutuksia, joilla pyritään kotouttamaan ja kuntouttamaan opiskelijoita yhteiskunnan osaaviksi ja osallistuviksi jäseniksi.
Viittakivi järjestää päihdekuntoutujille mm. 14 viikon mittaisia koulutusjaksoja, joissa opitaan ja päivitetään sosiaalisia perustaitoja, joita yhteiskunnassa ja työelämässä tarvitaan. Tietotekniikka, suomen kieli, vieraat kielet, viestintä- ja vuorovaikutustaidot sekä liikunta antavat eväitä elämään.
Paula Kuusipalo nimitti Viittakivi-vaihetta nivelvaiheeksi. Kun kuntoutuja-opiskelija saa perustaidot, hän voi samalla miettiä uudenlaisia polkuja omassa elämässään. Löytää oman oppimistyylinsä ja vahvuutensa.
Paula Kuusipalo korostaa, että heidän tarjoamansa koulutus on vaihtoehto työvoimapoliittiselle koulutukselle. Kuusipalon mukaan Viittakiven yhteisö on kuin pienoisyhteiskunta. Kurssilla saa yhteiskunnan jäsenyyden avaimet haltuunsa, pääsee osalliseksi ja voi osallistua aktiivisesti myös itse. Ympärillä on koko ajan saatavana vertaistukea. Saa olla aidosti oma itsensä ja harrastaa yhdessä muiden kanssa.
Kurssiin kuuluu myös puutarhanhoitoa. Se herättikin monensuuntaista keskustelua. Kiskon klinikan päihdeterapeutti Ben Uhlenius sanoi, että se on samalla kasvun opettamista ihmiselle, jolla on kyvyttömyyttä eläytyä omaan elämäänsä. Työ opettaa toimimaan itsenäisesti eikä aina vain ohjatusti. Se on myös hyvä kokemus ”oikeista töistä” ja pitkäjänteistä vastuunottamista omasta tekemisestään.
Päihdeterapeutti Pentti Koski pahoitteli sitä, että päihdehoidon raha ei ylety opintoihin asti. Paula Kuusipalo kertoikin erilaisista tukimuodoita, joista päihdekuntoutuja voisi hyötyä. Yhtenä uutena tulokkaana voisi olla opintoseteli.
Kokemuksen politiikka (Susanna Hyväri)
Sosiaalialan yliopettaja VTT Susanna Hyväri työskentelee Järvenpään diakissa. Hän teki sosiaalipolitiikan alaan kuuluvan väitöskirjan, Case-tutkimuksen Vallattomuudesta vastuuseen; kokemuksen politiikan sankaritarinoita, jossa haastateltiin vankila-, päihde-, ja mielenterveyskierteistä selviytyneitä henkilöitä.
”Yhteiskunnasta ulos joutumisen tarinat ovat lohduttomia tarinoita. Jos siitä on selvinnyt, voi syntyä jotakin uutta”, hän sanoi.
Huono-osaisuus syntyy vuorovaikutussuhteissa kansalaisyhteiskunnan eli siis yhteisösuhteissa, sekä ammatillisissa asiakassuhteissa. Hyväri on tutkinut, millaisia ovat huono-osaisen asemaan, marginaaliin ajautuneiden ja ajettujen ihmisten jäsennykset oman yhteiskunnallisen aseman, roolin ja identiteetin muutoksista. Hän on tutkinut myös kuinka sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa tuotettu ja omaksuttu kriminaalin, potilaan ja syrjäytyneen rooli on syntynyt ja kuinka se on ollut mahdollista purkaa tai oikeammin muotoilla uudelleen.
Susanna Hyväsi nimitti haastateltaviaan eli päihteidenkäytön omakohtaisesti kokeneita raskassarjalaisiksi. He ovat rehellisiä oman menneisyytensä kanssa. Tietävät, millaista on elää marginaalissa, syrjäytymisvaiheessa ja tuovat sen kokemuksen mukaan auttamistyöhön. Marginaalikokemuksesta he ottivat uudenlaisen identiteetin työn ja sosiaalisten suhteiden uudelleen muokkauksen lähtökohdaksi. Hyväri halusi kokemustiedon ammatillisen työn perustaksi, vaikka vertaistuki terapiamuotona ei yksin riitäkään.
Hyvärin mukaan näiden ihmisten toipuminen on luonut uudenlaista hoitokulttuuria. Kokemuksen politiikan lähtökohtana on siis oman elämänkokemuksen hyödyntäminen hoitotyössä.
Susanna Hyväri kehottaa vertaistuen yhteisöjä kokoamaan voimansa, ryhmäytymään. Hänen mielestään mielenterveyspotilailla ja päihdeongelmaisilla on paljon yhteistä pintaa. He voisivat muodostaa vastavoiman ammatillisille ja professionalisoituneille ryhmille, jotka ovat irti arjesta, irti todellisesta kokemuksesta. Hän visioi muun muassa, että vertaistuella olisi kansalaistoiminnan uudistava, luova ja kriittinen suhde virallisiin järjestelmiin. Hän toivoi vertaistoimintaa kansalaislähtöisten palvelujen perustaksi. Ja että tästä olisi käytössä tietoa: kirjoja, lehtiä, muuta lähdemateriaalia, neuvontapalveluita ja muita tietolähteitä.
Ben Uhleniuksen mielestä ihmisen pitää pysyä roolissaan. Hän on nähnyt pahaakin jälkeä, kun omia kokemuksia aletaan syytää muille ratkaisukeinoiksi. On sopimusasia, mihin autettava haluaa toiselta tukea. Vertaistuen rinnalle tarvitaan myös ammatillista asiantuntevuutta. Hänen mukaansa on kysymys ajoituksesta, missä vaiheessa mitäkin apua tarvitaan.
Se olisi eräänlainen virallisen ja epävirallisen suhteen liitto, josta Susanna puhui omassa osuudessaan.
Vertaistuessakin Susanna Hyväri korosti itsensa hoitamisen tärkeyttä. Kukin hoitaa itseään, vain itseään. Mutta hän myös muistutti meitä, että me olemme itse kukin aina vertaisia toisillemme ihmisinä.
TEKSTI JA KUVAT: MARJ RAUTESALOPäiväys: 08.09.10